Nyt tekee mieleni kirjoittaa TET-jaksosta. Kaikkihan tietävät, että TET on Työ Elämään Tutustuminen? No, nyt tietävät. Meidän luokan tytöillä on parin viikon päästä TET. Saimme tänään opon tunnilla paperit, jotka työnantajan pitää täyttää ja ne sitten palautetaan opolle. No, me ystäväni Nicin kanssa reippaina tyttöinä menimme heti koulun jälkeen ala-asteen vierestä päiväkodista hakemaan TET-paikkaa. Homma osoittautui hankalammaksi, kuin mitä luulimme. Emme tienneet mistä ovesta pitää mennä sisään, ja kun viimein sisään pääsimme, meitimme hetken, pitäisikö ottaa kengät pois vai käyttää sellaisia pusseja kenkien päällä. Me otimme kengät pois. Sitten piti löytää johtajan toimisto. Päätimme kysyä joltain, ainoa ongelma vain oli, ettei käytävillä näkynyt ketään. Ei yhtäkään. Olin jo lähdössä tutkimaan rakennusta yksin,kun erään luokkalaiseni tytön äiti ilmestyi. Olin aivan onnessani, kun tämä äiti johdatti minut ja Nicin johtajan pakeille. Saimme asiamme lopulta kunnialla hoidettua, vaikka olin ollut aivan paniikissa koko iltapäivän. Niinkin pienen asian,  kuin TET paikan hakemisen takia. Toki siinä vähän jännittää, koska viime vuonna minun ei tarvinnut hoitaa mitään itse. Halusin ala-asteelle, joten opo hoiti sen. En tiedä miksi, mutta minun ei käsketty tehdä mitään muuta, kuin ilmestyä sovittuun aikaan ala-asteen opettajienhuoneen ovelle. Nyt taas piti itse hoitaa lähes kaikki. Täytettävät paperitkin olivat jossakin reppuni syövereissä, joten niiden ulos saaminen siistissä kunnossa oli ongelma. Sitten piti toistella outoa oikeaa nimeäni puoli päivää, koska johtaja oli puolikuuro. Piti vastailla tyhjänpäiväisiin kysymyksiin, kuten "Mitenkäs tyttöjen uusi vuosi on lähtenyt käyntiin?" tai "Onkos teillä sisaruksia?". No okei, ehkei tuo sisarus juttu niin tyhjänpäiväinen ollut, pikkusisaruksiahan usein hoidetaan, ellei suurta ikäeroa ole. Ja toisaalta taas, meiltä ei kysytty muuta työhön liittyvää, kuin "Olettekos ennen hoitaneet lapsia ja minkä ikäisiä?". Oma vastaukseni saattoi olla vakuuttava, ainakin toivon niin. Äitini on töissä päiväkodissa, joten hoitelen siellä lapsia. Lisäksi vahdin nuorempiani milloin missäkin. Vaippoja en vaihda, minusta se on hieman ällöttävää puuhaa, joten pääsin esikoululaisten ryhmään mukaan. Pääsen siis viikoksi leikkimään ja opettelemaan esikoululaisten juttuja. Minulle homma sopii, saatan oppia ehkäpä jotain uutta. Olen oikeastaan erittäin iloinen, että asia on poissa päiväjärjestyksestä. Nyt ei tarvitse huolehtia minne mennä ja muutenkin. Palautan huomenna paperit uudelle opolle, joka on muuten ihan ulalla asiasta.
Siitä pääsemmekin toiseen aiheeseen, joka on minun uusi oponi. Hän on nainen, nimeä en kehtää paljastaa, mutta keksimme Nicin kanssa jon muutaman lempinimen tällle naiselle. Ummetus ja Hanski Juniori. Ummetus tulee sukunimestä, Hanski Juniori etunimestä. Koulussamme on jo yksin opettaja, jota sanotaan Hanskiksi, joten Juniori siitä hyvästä. Meidän luokalla oli kunnia olla tuon kyseisen naisen ensimmäinen opetettava ryhmä. Onnitteluni hänelle, hän ei VIELÄ ole saanut hermoromahdusta, niin kuin puolet koulun opettajista meidän kanssa. Nicin kanssa opiskelusta ei meinannut tulla mitään, oli niin hauskaa. Nauroimme ja pidimme muutenkin ääntä, mutta se opo ei vain tehnyt mitään. Nimenhuuto sujui, mutta istumäjärjestyksen kanssa tuli ongelmia. Ummetus ei uskonut, että Nici ja minä sanoimme OIKEAT nimemme, koska nauroimme heti perään. Naurun pidättäminen ei ole parhaimpia taitojani, oikeasti. Jouduimme koko luokan voimin todistelemaan, että todella olemme Emily ja Nici, ja lopulta lappuun kirjattiin Emily ja Nici. Sitten meilä kysyttiin mitä teimme seiskalla opon tunneilla. Minä kailotin heti, että menimme piiriin ja latelimme asioita missä olimme ainoita. Leikimme muutenkin paljon. Ummetus ei tahtonut uskoa, joten taas sitä puoliluokkaa vakuutteli Ummetusta, kun minä, Nici ja Ial pelasimme kivi-paperi-sakset-peliä. Sitten meiltä kyseltiin asioita, mitkä ovat huonoja/tyhmiä juttuja koulussamme. Jos Nici olisi yhtään rohkeampi, olisi hän sanonut Ummetuksen pilaavan koko koulun. Mutta hän ei sanonut, joten olen nyt euron rikkaampi. Minä taas manasin kaiken saksantunteihin liittyvän niin pitkälle, etten edes tiedä onko se mahdollista. Olemme aikalailla varmoja Nicin kanssa, että uusi opo vihaa meitä jo nyt. Ja huomenna menemme viemään paperit hänelle. Aloin sitten miettiä siitä, että millaista aikuisten on tulla uuteen paikkaan töihin. Kaikki muut tuntevat toisensa ja sitten tupsahtaa yksi uusi ihminen. En ole ikinä ajatellut, koska aina vain paasataan lasten hyvinvoinnista ja siitä, että heitä pitäisi auttaa sopeutumaan uuteen ympäristöön. Eikö sitten aikuisia? Kyllähän joitakin ihmisiä kiusataan työpaikoillaankin. Se on aika väärin. Ei sellaista usko tapahtuvan, hehän ovat AIKUISIA, he suvaitsevat kaikenlaiset joukkoomme, he eivät kiusaa, koska kieltävät nuorempia tekemästä sitä. Mutta kyllä he kiusaavat. En usko, että meidän uutta opoa kukaan opettaja kiusaa, voihan nainen olla ihan kivakin. Tiedän olevani julma käyttäessäni ilkeitä lempinimiä, mutta en voi sille mitään. Tiedän, ettei sekään ole mikään selitys, mutta en voi sillekään mitään. Nyt jätän teidät rakkaat lukijat rauhaan tästä tyhmästä jutustani. Hyvää illan jatkoa, huomiseen.